Ala-asteella aloitettu yleisurheilu harrastus sai muutama viikko sitten vaikean lopun. Puolitoista vuotta sitten alkoi lantion seutu oikealta puolelta oireilla, se saatiin kuntoon kahden kuukauden juoksukiellolla ja korvaavalla harjoittelulla ennen kisakautta ja pääsin kisaamaan normaalisti. Loppusyksystä alkoi samat vaivat pahempina vasemmalla puolella, sekin saatiin parempaan kuntoon taas juoksukiellolla ja korvaavalla harjoittelulla, pääsin alkukesästä takaisin kisakentille. Kuitenkaan lantionluissa olevat rasitusmurtumien alut eivät lähteneet luutumaan ja tuloksena loppujen lopuksi erittäin kipeä rasitusmurtuma lantiossa. Asiaa pahensi epäonnistunut aitatreeni, jossa tulin viimeisen vedon viimeiseltä aidalta ulkosyrjän kautta alas ja lantion seudulta kuului epämiellyttävä ääni, sekä samalla nilkasta venähtiät nivelsiteet. Siihen loppui kisakauteni, vaikka kovasti toivoin ihmeparantumista. Järki alkoi ottaa vallan ja oli pakko tehdä vaikealta tuntuva päätös, oli aika lopettaa kilpaurheilu, sillä kroppani ei kestänyt niin kovaa reeniä siinä mittakaavassa mitä kilpailemiseen vaadittaisiin.
Ajatus lopettamisesta oli häivähtänyt päässäni lääkärikäyntien lomassa ja tuomioita kuunnellessa, mutta silloin en pitänyt ajatusta millään tavalla mahdollisena. Valitettavasti niin kuitenkin kävi, tein kesän reenit hammasta purren ja ajatuksena oli kestää reilu kaksi kuukautta, jonkä jälkeen olisin voinut hyvällä omatunnolla lopetaa tietäen, että olin tehnyt kaikkeni. Kroppani ei kuitenkaan kestänyt tuota aikaa ja kisat joissa olisin halunnut juosta jäävät juoksematta ja minä istun katsomon puolella kannustamassa ystäviäni. Pahinta on kuitenkin mennä istumaan katsomoon tietäen, että olisi voinut olla juoksemassa itse muiden joukossa.
 |
| Jos olet kuvassa, etkä halua sen näkyvän julkisesti, laitathan minulle viestiä niin poistan sen! :) |
Yleisurheilu on antanut minulle mahdollisuuden tehdä sitä mitä rakastan. En voi kuvitella eläväni ilman juoksemista, se tunne kun saan piikkarit jalkaan ja pääsen juoksemaan kovaa, sitä ei voi kuvailla kuinka hyvältä se tuntuu minulle. Itseni vahvistaminen on myös tuonut itsevarmuutta ja uskoa, että oikeasti minullakin on mahdollisuuksia kehittyä. En ole koskaan sanonut pitäväni kisaamisesta, mutta oikeasti se on yksi reenaamisen kohokohdista. Pitkän reenikauden jälkeen pääsee kentälle näyttämään mitä on saanut aikaan, huonosti menneet kisakaudet tuntuvat pahalta, mutta sen jälkeen motivaatio on tuplasti korkeammalla, sillä haluaa osoittaa muille mihin oikeasti pystyy.
Koen, että tulen menettämään paljon lopettaessani harrastuksen, joka on antanut minulle enemmän kaikkea mitä olen edes osannut odottaa. Kaikki hyvät ja vaikeat sekä huonotkin hetket ovat omalla tavallaan vahvistaneet minua ja tehneet minusta minut. Ilman säännöllistä reenaamista olisin luultavasti aivan toisenlainen, kuka tietää, mutta olen erittäin onnellinen, että löysin paikkani urheilukentältä ja ryhmän johon oikeasti kuuluin. Iso kiitos ystävilleni ja reenikavereilleni, jotka tekivät yhteisreeneistä aina leippoisia, hauskoja ja ennen kaikkea auttoivat löytämään sitä rohkeutta, joka minulta alkuvuosina puuttui.
Niitä vähäisiä kuvia on ihana katsella, joita kisa- ja reenikausien aikana on tullut otettua. Kaiken muistaa niin paljon paremmin niiden avulla. Ylempi kuvista on kevään ensimmäisenä kunnolla aurinkoisena lenkkipäivänä otettu ja alempi Turkista syyslomalla aamulenkillä napattu otos. Aiemmat kuvat ovat jotkut uudempia ja jotkut vanhempia, mutta kaikki minulle merkityksellisiä. Ne ovat ennen kaikkea parhaita muistoja.
Toivoa ei koskaan pidä menettää ja sateenkaaren toinen pää on vielä käyttämättä. Minun elämäni jatkuu ja urheilukin tietysti vähemmässä määrin, mutta se on asia jota ilman en voisi elää. Aurinkoista ja hymyn täytteistä loppulomaa kaikille!
Terkuin Saara
